Menneen viikonlopun aikana lueskelin
Katy Gardnerin Estherin ja Gemman, joka on kelpo viihdepokkari sateisen kesäpäivän täytteeksi. Niin tarina, kieli, käännös kuin henkilötkin ovat kaikin puolin keskivertoja, sangen suorasukaisia ja yllätyksettömiä, mutta Intia miljöönä ja traveller-filosofian pureskelu kiehtoivat minua sen kolmensadan sivun ajan siinä määrin, ettei minulla ole poikkipuolistakaan sanaa sanottavana.
Opettaja-ajoilta hyllyyni on jäänyt ale-korista pelastettu Stephenie Meyerin kirjoittama nuortenkirja Houkutus. Olen epäröinyt tarttua siihen läpilukumielessä, koska vampyyriromantiikassa on minun vampyyri-innostuksestanikin huolimatta hiukan liikaa, se romantiikka nimittäin. En tiedä juuri mitään karmaisevampaa kuin tyttökirjojen suoraselkäiset ja imelät romantiikkakuvaukset. Houkutus eteni kuitenkin tarinana sen verran jouhevasti, että kiinnostuin lopulta, kuinka se päättyy, ja näin sain teoksen kahlattua alusta loppuun. Tosin minun turmeltunut mieleni taisi loihtia merkityksiä, joita kirjailija ei ollut tarkoittanut tekstiinsä upottaa, mutta kukaanhan ei koskaan saa tietää minun tulkintaani päähenkilöistä ja heidän intentioistaan.
Kolmas ahmimani opus oli joululahjaksi saamani Christian Jacqin Hieroglyfien arvoitus. En ole koskaan pitänyt Jacqin kirjoitustyylistä, vaikken osaakaan nimetä, mikä siinä minua kiusaa. Jos kirjoittaa niinkin mielenkiintoisesta aiheesta kuin muinainen Egypti, minun mielenkiintoani on vaikea harhauttaa, mutta kerta toisensa jälkeen Jacq siinä onnistuu. Niin kävi nytkin. Huomasin lukiessani eksyväni jatkuvasti aiheesta tulleen tv-dokumentin kuviin, eikä Champollionin elämäntarina kiehtonut minua siinä määrin kuin jonkun toisen kertomana olisi kiehtonut. Selailin romaanin loppuun vain sinne tänne pysähtyen, mutta yritän siihen vielä joskus tarttua siihen vähemmän epäluuloisin mielin.
Lopulta minut valtasi pakottava tarve nauttia heikkolaatuisten tai enintäänkin keskivertojen alkupalojen jälkeen tukeva illallinen. Tartuin tyytyväisenä Ovidiuksen Rakastamisen taitoon ja hykertelin itseni uneen.
Katy Gardnerin Estherin ja Gemman, joka on kelpo viihdepokkari sateisen kesäpäivän täytteeksi. Niin tarina, kieli, käännös kuin henkilötkin ovat kaikin puolin keskivertoja, sangen suorasukaisia ja yllätyksettömiä, mutta Intia miljöönä ja traveller-filosofian pureskelu kiehtoivat minua sen kolmensadan sivun ajan siinä määrin, ettei minulla ole poikkipuolistakaan sanaa sanottavana.
Opettaja-ajoilta hyllyyni on jäänyt ale-korista pelastettu Stephenie Meyerin kirjoittama nuortenkirja Houkutus. Olen epäröinyt tarttua siihen läpilukumielessä, koska vampyyriromantiikassa on minun vampyyri-innostuksestanikin huolimatta hiukan liikaa, se romantiikka nimittäin. En tiedä juuri mitään karmaisevampaa kuin tyttökirjojen suoraselkäiset ja imelät romantiikkakuvaukset. Houkutus eteni kuitenkin tarinana sen verran jouhevasti, että kiinnostuin lopulta, kuinka se päättyy, ja näin sain teoksen kahlattua alusta loppuun. Tosin minun turmeltunut mieleni taisi loihtia merkityksiä, joita kirjailija ei ollut tarkoittanut tekstiinsä upottaa, mutta kukaanhan ei koskaan saa tietää minun tulkintaani päähenkilöistä ja heidän intentioistaan.
Kolmas ahmimani opus oli joululahjaksi saamani Christian Jacqin Hieroglyfien arvoitus. En ole koskaan pitänyt Jacqin kirjoitustyylistä, vaikken osaakaan nimetä, mikä siinä minua kiusaa. Jos kirjoittaa niinkin mielenkiintoisesta aiheesta kuin muinainen Egypti, minun mielenkiintoani on vaikea harhauttaa, mutta kerta toisensa jälkeen Jacq siinä onnistuu. Niin kävi nytkin. Huomasin lukiessani eksyväni jatkuvasti aiheesta tulleen tv-dokumentin kuviin, eikä Champollionin elämäntarina kiehtonut minua siinä määrin kuin jonkun toisen kertomana olisi kiehtonut. Selailin romaanin loppuun vain sinne tänne pysähtyen, mutta yritän siihen vielä joskus tarttua siihen vähemmän epäluuloisin mielin.
Lopulta minut valtasi pakottava tarve nauttia heikkolaatuisten tai enintäänkin keskivertojen alkupalojen jälkeen tukeva illallinen. Tartuin tyytyväisenä Ovidiuksen Rakastamisen taitoon ja hykertelin itseni uneen.
3 kommenttia:
Rakastan Houkutusta, mutta se on juuti sellainen kirja mitä ei pitäisi lukea montaa kertaa peräkkäin koska sen viihdyttävyys laskee. mutta sarjan kolmas osa Eclipse kestää monenkin lukukerran.
Kiitos kommentistasi, joka onkin ihan ensimmäinen hiljaisessa lukublogissani. Enpä itse asiassa tiennyt sitä sarjaksi, joten kiitän myös vinkistä.
Olen miettinyt tuota Hieroglyfien arvoitusta, luenko vai enkö ... Takakansiteksti on mielenkiintoinen, mutta olen monesti joutunut sen puijattavaksi.
Lähetä kommentti