Choukri, Mohamed: Paljas leipä

Jostain syystä, en enää muista miksi tai miten, hyllyssäni on kymmenen vuotta sitten julkaistu Paljas leipä. Teos on marokkolaisen kirjailijan kertomus omasta elämästään, ja takakannen tekstin mukaan yhä kielletty hänen kotimaassaan. Tarina etenee minäkertojan äänen ja vuoropuheluiden voimin, muistot ovat satunnaisia pätkiä, kuitenkin enimmäkseen kronologisesti esitettynä. Kieli ei juurikaan kuvaa, vaan pikemminkin kertoo, eikä sitä voi sanoa kauniiksi. Ehken jaksaisi lukea kaikkia 220 sivua ellei esipuheessa selitettäisi Choukrin oppineen lukemaan vasta 20-vuotiaana. Se on ikään kuin riittävä syy antaa kertomukselle tilaa vielä yhden sivun verran, ja vielä yhden.

Ihmiset, tapahtumat ja olosuhteet ovat karuja: Lapset oksentavat limarihmoja nälissään. Isä pieksee hengen niistä lapsistaan, jotka ovat säästyneet aliravitsemuksen aiheuttamalta hitaalta kuolemalta. Vanhat ulkomaalaissedät maksavat mitättömiä summia pikkupojille saadakseen himonsa tyydytettyä. Pikkupojat raiskaavat kanoja kostaakseen kokemansa.

Paskaa, visvaa, verta ja alennustilaa valuu sivu sivulta, eikä se kertojan elämän edetessä tavoita enää minun tunteitani. Ajatuksellisesti en löydä haasteita, enkä koe edes kohtaavani ketään todellista ihmistä näiden teoiksi kärjistettyjen henkilöhahmojen jatkaessa tiastelujaan. Jään pohtimaan, kenelle teos loppujen lopuksi on edes kirjoitettu, ja olenko minä hyvinvoivana joko täysin sen tarinan ulottumattomissa tai järki-ihmisenä sen sanoman jo kuullut monesti ennenkin. Epäilinkö minä koskaan, ettei ihminen ääriolosuhteissa kykenisi äärimmäisiin tekoihin, tunteisiin ja valintoihin? Kuvittelinko, ettei maailmassa olisi enää kauheuksia, tyydyttämättömiä perustarpeita, pelastavia kohtaamisia ja voimatonta välinpitämättömyyttä? En hetkeäkään.

Siltikin sallin tämän elämäntarinan, jonka todenmukaisuutta epäilen pyytettömän kuuloisesta kertojanäänestä huolimatta, jäädä kirjahyllyyni. Ehkä minä joskus vielä ymmärrään - en sitä, miksi tämä tarina on pitänyt kertoa, vaan sitä, miksi se on sekä kiitetty, käännetty että kohuttu.

Kalevala

Minulla on hyllyssäni kaksi Kalevalaa, vaikka olisin voinut vannoa niitä olevan kolme. Ensimmäinen on komeakantinen painos, johon tartun muutaman kerran vuodessa. Luen sen toisinaan kannesta kanteen, toisinaan etsin jotain tiettyä kohtaa, useimmiten tartun siihen kuin novelliin ja luen yhden tarinan mielialani mukaan. Sen hahmot ovat tutun turvallisia, mutta silti he herättävät minussa kerta toisensa jälkeen samat tunteet: heidän järjettömät tekonsa saavat minut vimmastumaan, surulliset kohtalot painavat mieltäni ja uroteot tai viisaus vaikuttavat. Joskus pohdiskelen, mikä on kristinuskon vaikutusta, mikä Lönnrotin lisäilemää. Useimmiten kuitenkin haen runojen poljentaa ja otan yhteyttä menneisiin.

Toinen Kalevalani on Suomen Lasten Kalevala, joka kertoo tarinat nykykielisemmin ja pääasiassa runomitan kadottaen. Siinä on kuitenkin kauniita Surojeginin kuvia, ja lainauksia alkuperäistekstistä. En voi sitä selaillessani olla miettimättä, olisinko jo lapsena innostunut teoksesta enemmän, jos sellaisen painoksen olisin käsiini saanut. Muistelen nimittäin edelleenkin kauhulla niitä alakoulussa pakkolukemiani, kuluneisiin kansiin piilotettuja säkeitä, joista joka toinen sana oli selitetty sanaviitteenä. Pistää vieläkin vihaksi, että lapsia opetettiin analyseeraamaan jokainen säe, opettelemaan ulkoa jokainen vanhahtava tai vierasmerkityksinen sana sen sijaan, että olisi vapautettu runojen rytmikäs kauneus, ikiaikainen sanojen voima ja hurjat tarinat. Ehkä minä siis hyvitykseksi noista ikävistä muistoista hankin sisäiselle lapselleni sen Kalevalan, jota itse olisin halunnut alle kymmenvuotiaana lukea.

Se kolmas kappale, jota en etsinnöistäni huolimatta löydä, on englanninkielinen. Olen melko varma, että minulla sellainen on ollut, mutta kenties olen antanut sen ystävälle tai hukannut sen jonnekin lukuisissa muutoissa. On mahdollista sekin, etten sitä koskaan ole hankkinut, vaikka muistankin elävästi sitä monet kerrat hypistelleeni. Täytyypä seuraavalla ulkomaanreissulla kartoittaa, löytyisikö kansalliseepostamme matkakohteesta englanniksi - erityisen kiinnostavaa olisi lukea alkusanat, joilla lukija tunnelmaan viritetään. Pahoin kuitenkin pelkään, ettei aistivoimainenkaan vierasmaalainen lukija voi tuta sitä ylpeyttä, jota minä tunnen matustellessani ääneen rivejä, joita minun esi-isäni ovat vuosisatoja laulaneet.

En tiedä, onko muistoni totta vai olenko sen jälkikäteen luonut. Luulen isäni mummon minulta kuitenkin joskus muinoin kipua loitsineen kaupunkikaksiossaan viidesviidettä runolla. Toimivuudesta en sano mitään, mutta vaikuttavuudesta annan irtopisteitä kuitenkin:

	"Ota kivut kippasehen,
	vaivat vaskivakkasehen,
	kivut tuonne vieäksesi,
	vammat vaivutellaksesi
	keskelle Kipumäkeä,
	Kipuvuoren kukkulata!
	Siellä keittäös kipuja
300	pikkuisessa kattilassa,
	yhen sormen mentävässä,
	peukalon mahuttavassa!
	"Kivi on keskellä mäkeä,
	reikä keskellä kiveä,
	jok' on väätty vääntiällä,
	puhkaistu purasimella:
	siihen kivut kiskotahan,
	pahat vammat vallatahan,
	tuskat tuimat tungetahan,
310	pakkopäivät painetahan
	öin yrittämättömiksi,
	päivin pääsemättömiksi."

Oxford Advanced Learner's Dictionary

Vuonna 1999 päätin hankkia itselleni kunnollisen englannin sanakirjan. Kauan eri kustantajien versioita kirjakaupassa selailtuani päädyin vaikuttavan tiiliskiven ääreen. Muistin hipelöineeni ennenkin sen leveää selkää ja kyljestään tummennettuja sivuja: siinä oli oikea Tietokirja. Lähdin kotiini muutamaa kymmentä markkaa (mikä oli iso raha tuolloin) köyhempänä ja 90 000 sanankäyttöesimerkkiä rikkaampana, kassissani siis Oxford Advanced Learner's Dictionary.

Opiskeluaikoina täytin eniten käyttämäni aukeamat post it -lapuilla, jotka nyt vilkkuvat nuhjaantuneina sivujen välistä. Tuossa merkittyjen joukossa on kielioppisivuja, keskeisten teemojen sanakokoelmia ja mielenkiintoisia kuvitettuja sanalistoja. Opuksen parissa onkin vierähtänyt monia lukuhetkiä ainoatakaan sanaa etsimättä, silkasta sanojen kauneudesta ja kielenkäytön veikeydestä nautiskellen.

Sanakirja on kuitenkin niin mainio apu osuvampaa oikeakielisyyttä ja tarkempaa ilmaisua metsästäessä, että olen vienyt sen joskus töihinkin. Kauaa en kuitenkaan malttanut sitä vieraassa hyllyssä seisottaa, vaan toin sen pian kotiin muiden rakkaiden aarteitteni viereen. Ja olen minä tätä täydellisen työkalun ja englantiuteliaisuuden tyydyttäjän ilosanomaa levittänyt melkoisesti kanssaihmisillenikin: ainakin kolme abiturienttia on saanut minulta jo oman kappaleensa kumppaniksi jatko-opinnoilleen.