Jostain syystä, en enää muista miksi tai miten, hyllyssäni on kymmenen vuotta sitten julkaistu Paljas leipä. Teos on marokkolaisen kirjailijan kertomus omasta elämästään, ja takakannen tekstin mukaan yhä kielletty hänen kotimaassaan. Tarina etenee minäkertojan äänen ja vuoropuheluiden voimin, muistot ovat satunnaisia pätkiä, kuitenkin enimmäkseen kronologisesti esitettynä. Kieli ei juurikaan kuvaa, vaan pikemminkin kertoo, eikä sitä voi sanoa kauniiksi. Ehken jaksaisi lukea kaikkia 220 sivua ellei esipuheessa selitettäisi Choukrin oppineen lukemaan vasta 20-vuotiaana. Se on ikään kuin riittävä syy antaa kertomukselle tilaa vielä yhden sivun verran, ja vielä yhden.
Ihmiset, tapahtumat ja olosuhteet ovat karuja: Lapset oksentavat limarihmoja nälissään. Isä pieksee hengen niistä lapsistaan, jotka ovat säästyneet aliravitsemuksen aiheuttamalta hitaalta kuolemalta. Vanhat ulkomaalaissedät maksavat mitättömiä summia pikkupojille saadakseen himonsa tyydytettyä. Pikkupojat raiskaavat kanoja kostaakseen kokemansa.
Paskaa, visvaa, verta ja alennustilaa valuu sivu sivulta, eikä se kertojan elämän edetessä tavoita enää minun tunteitani. Ajatuksellisesti en löydä haasteita, enkä koe edes kohtaavani ketään todellista ihmistä näiden teoiksi kärjistettyjen henkilöhahmojen jatkaessa tiastelujaan. Jään pohtimaan, kenelle teos loppujen lopuksi on edes kirjoitettu, ja olenko minä hyvinvoivana joko täysin sen tarinan ulottumattomissa tai järki-ihmisenä sen sanoman jo kuullut monesti ennenkin. Epäilinkö minä koskaan, ettei ihminen ääriolosuhteissa kykenisi äärimmäisiin tekoihin, tunteisiin ja valintoihin? Kuvittelinko, ettei maailmassa olisi enää kauheuksia, tyydyttämättömiä perustarpeita, pelastavia kohtaamisia ja voimatonta välinpitämättömyyttä? En hetkeäkään.
Siltikin sallin tämän elämäntarinan, jonka todenmukaisuutta epäilen pyytettömän kuuloisesta kertojanäänestä huolimatta, jäädä kirjahyllyyni. Ehkä minä joskus vielä ymmärrään - en sitä, miksi tämä tarina on pitänyt kertoa, vaan sitä, miksi se on sekä kiitetty, käännetty että kohuttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti