Loma oli ja meni, mutta paljon tuli sen aikana luettua. Siivosin ensimmäisen vuosipuoliskon aikana kertyneet lehtipinot ja lueskelin ainakin nämä romaanit niinä kaikista sateisimpina päivinä:
Apollinairen Hirveä Hospodar ja Nuoren Don Juanin urotyöt tarttui pokkarina matkaani jostain kirja-alesta alkuvuonna. Tuntematta tapausta sen tarkempaa ennalta, odotin tekstiltä jotain apollinairemaisempaa, jotain symbolistisempaa, mutta sainkin romaanin täydeltä niin huvittavaa ja kutkuttavan osuvaa pornoparodiaa, että hihittelin pariinkin otteeseen ääneen tarinan edetessä. Sinänsä tapahtumat ovat pääosin kerrassaan kamalia, mutta luettuani vasta niin O:n tarinaa kuin de Sadenkin teoksia, uskon nähneeni Apollinairen ilkikurisuuden oikeassa valossa.
Mutta se on kumma, kuinka eteväkin kirjoittaja äärimmäisiä seksiseikkailuja kuvatessaan kadottaa minun mielestäni oman tyylinsä, ominaiset sanansa ja sujuvimmat ilmaisunsa. Jäin filosofoimaan, onko pornosanasto jotenkin niin rajallista, että ylenmääräinen luovuus asioista kirjoittaessa muuttaisikin tekstin väkinäiseksi.
Joseph Conradin Pimeyden sydän on myös päätynyt jostain pokkarikorista kirjahyllyyni. Teos meni täysin yli ymmärrykseni: niin raskasta kieltä, niin monisanaisia kuvauksia, niin henkilöt etäisiksi jättävää dialogia. Ilman takakannen kuvausta tuskin tietäisin, mitä aihetta tai teemaa romaani, jossa onnekseni oli vain 160 sivua, loppujen lopuksi edes käsitteli.
Teos mennee poistoon, kunhan seuraavan kerran kirjahyllyäni tyhjennän. Jos joku haluaa sen itselleen, toiveen ja osoitteen voi laittaa profiilistani löytyvään sähköpostiosoitteeseen.
Jack Londonin Susikoira on jo hyvät viitisen vuotta kärsivällisesti odottanut, että tarttuisin siihen. Muistan lapsena lukeneeni Londonia hyvällä halulla, mutta kenties juuri siksi, että viihdyin erämaiden petojen kanssa mielikuvituksissani niin hyvin, epäröin nyt aikuisena ottaa riskiä pilata nuo hyvät lukumuistot. Londonin kynästähän syntyy paikoin melko kankeaa kieltä, ajatukset ja arvot ovat osoittelevia, eikä ihmiskuvaus ole aina täysin vakuuttavaa.
En kuitenkaan muistanut Londonin vahvuuksia. Pikku-Alccis jossain sisälläni hyrisi tyytyväisenä minun ihastellessani sitä tarkkanäköisyyttä ja asiantuntemusta, jolla susien käyttäytymistä teoksessa on kuvattu. Tapahtumaympäristöjen kuvaus oli niin uskottavaa, että saalistin, tappelin, kuritin ja elin yhdessä White Fangin kanssa - joka siis teoksen alkuperäisnimenä on suomennostaan paljon parempi.
Audrey Niffeneggerin, on siinä sukunimellä naista räiskäisty, Aikamatkustajan vaimo oli ehdoton suosikkini kesälomalukemistossani. Luonnollisestikin aika teemana kiehtoo minua, mutta pelkästään se ei selitä innostustani. Minusta aikamatkustamisen ongelmia ja periaatteita oli kerronnassa avattu juuri sen verran, että se näyttäytyi lukijalle todellisena. Lisäksi vakuuttavuutta jotenkin lisäsi se, että turha alleviivaaminen ja loppuunviety analysoiminen puuttui täysin. En nimittäin tiedä juuri mitään nolompaa kuin kertojan, joka ei itsekään usko asiaansa ja vetää yliselittäessään teoksen henkilökaartinkin lokaan.
Aika näyttäytyy teoksessa myös olemisen horisonttina, määräävänä tekijänä päähenkilöiden parisuhteessa, säälimättömänä luonnonvoimana, jonka vaikutuksille aikamatkustaja on geenimuutostensa vuoksi altistunut. Sehän tietenkin eksistentialissävytteisenä kutkutteli aivojeni mielihyvänappuloita. Olin lukiessani taipuvainen yhdistämään scifi-vaikutelmia ja lisämerkityksiä tarinaan, vaikkei teos itsessään mitään viitteitä tällaisella (yli)tulkinnalle antanutkaan: minua kuitenkin jäi vaivaamaan, olikohan kyseessä mutaatio, joka ihmislajille olisi evoluution lisäämänä ja lajinsäilymisen kannalta jostain syystä elinehto.
Joku kanssablogisti, vaikken nyt juuri muistakaan kuka, kehui myös lukukokemustaan, muttei pitänyt loppuratkaisusta. Minusta sekin oli hyvä, sillä tietynlaisessa helpon oloisessa onnellisuudessaankaan se ei kääntynyt tahmaromanttiseksi. Päinvastoin: viimeistään kuolemassa me kaikki kohtaamme itsemme ja menneisyytemme.
Apollinairen Hirveä Hospodar ja Nuoren Don Juanin urotyöt tarttui pokkarina matkaani jostain kirja-alesta alkuvuonna. Tuntematta tapausta sen tarkempaa ennalta, odotin tekstiltä jotain apollinairemaisempaa, jotain symbolistisempaa, mutta sainkin romaanin täydeltä niin huvittavaa ja kutkuttavan osuvaa pornoparodiaa, että hihittelin pariinkin otteeseen ääneen tarinan edetessä. Sinänsä tapahtumat ovat pääosin kerrassaan kamalia, mutta luettuani vasta niin O:n tarinaa kuin de Sadenkin teoksia, uskon nähneeni Apollinairen ilkikurisuuden oikeassa valossa.
Mutta se on kumma, kuinka eteväkin kirjoittaja äärimmäisiä seksiseikkailuja kuvatessaan kadottaa minun mielestäni oman tyylinsä, ominaiset sanansa ja sujuvimmat ilmaisunsa. Jäin filosofoimaan, onko pornosanasto jotenkin niin rajallista, että ylenmääräinen luovuus asioista kirjoittaessa muuttaisikin tekstin väkinäiseksi.
Joseph Conradin Pimeyden sydän on myös päätynyt jostain pokkarikorista kirjahyllyyni. Teos meni täysin yli ymmärrykseni: niin raskasta kieltä, niin monisanaisia kuvauksia, niin henkilöt etäisiksi jättävää dialogia. Ilman takakannen kuvausta tuskin tietäisin, mitä aihetta tai teemaa romaani, jossa onnekseni oli vain 160 sivua, loppujen lopuksi edes käsitteli.
Teos mennee poistoon, kunhan seuraavan kerran kirjahyllyäni tyhjennän. Jos joku haluaa sen itselleen, toiveen ja osoitteen voi laittaa profiilistani löytyvään sähköpostiosoitteeseen.
Jack Londonin Susikoira on jo hyvät viitisen vuotta kärsivällisesti odottanut, että tarttuisin siihen. Muistan lapsena lukeneeni Londonia hyvällä halulla, mutta kenties juuri siksi, että viihdyin erämaiden petojen kanssa mielikuvituksissani niin hyvin, epäröin nyt aikuisena ottaa riskiä pilata nuo hyvät lukumuistot. Londonin kynästähän syntyy paikoin melko kankeaa kieltä, ajatukset ja arvot ovat osoittelevia, eikä ihmiskuvaus ole aina täysin vakuuttavaa.
En kuitenkaan muistanut Londonin vahvuuksia. Pikku-Alccis jossain sisälläni hyrisi tyytyväisenä minun ihastellessani sitä tarkkanäköisyyttä ja asiantuntemusta, jolla susien käyttäytymistä teoksessa on kuvattu. Tapahtumaympäristöjen kuvaus oli niin uskottavaa, että saalistin, tappelin, kuritin ja elin yhdessä White Fangin kanssa - joka siis teoksen alkuperäisnimenä on suomennostaan paljon parempi.
Audrey Niffeneggerin, on siinä sukunimellä naista räiskäisty, Aikamatkustajan vaimo oli ehdoton suosikkini kesälomalukemistossani. Luonnollisestikin aika teemana kiehtoo minua, mutta pelkästään se ei selitä innostustani. Minusta aikamatkustamisen ongelmia ja periaatteita oli kerronnassa avattu juuri sen verran, että se näyttäytyi lukijalle todellisena. Lisäksi vakuuttavuutta jotenkin lisäsi se, että turha alleviivaaminen ja loppuunviety analysoiminen puuttui täysin. En nimittäin tiedä juuri mitään nolompaa kuin kertojan, joka ei itsekään usko asiaansa ja vetää yliselittäessään teoksen henkilökaartinkin lokaan.
Aika näyttäytyy teoksessa myös olemisen horisonttina, määräävänä tekijänä päähenkilöiden parisuhteessa, säälimättömänä luonnonvoimana, jonka vaikutuksille aikamatkustaja on geenimuutostensa vuoksi altistunut. Sehän tietenkin eksistentialissävytteisenä kutkutteli aivojeni mielihyvänappuloita. Olin lukiessani taipuvainen yhdistämään scifi-vaikutelmia ja lisämerkityksiä tarinaan, vaikkei teos itsessään mitään viitteitä tällaisella (yli)tulkinnalle antanutkaan: minua kuitenkin jäi vaivaamaan, olikohan kyseessä mutaatio, joka ihmislajille olisi evoluution lisäämänä ja lajinsäilymisen kannalta jostain syystä elinehto.
Joku kanssablogisti, vaikken nyt juuri muistakaan kuka, kehui myös lukukokemustaan, muttei pitänyt loppuratkaisusta. Minusta sekin oli hyvä, sillä tietynlaisessa helpon oloisessa onnellisuudessaankaan se ei kääntynyt tahmaromanttiseksi. Päinvastoin: viimeistään kuolemassa me kaikki kohtaamme itsemme ja menneisyytemme.
