sunnuntai 24. elokuuta 2008

Lomalla luettua

Loma oli ja meni, mutta paljon tuli sen aikana luettua. Siivosin ensimmäisen vuosipuoliskon aikana kertyneet lehtipinot ja lueskelin ainakin nämä romaanit niinä kaikista sateisimpina päivinä:

Apollinairen Hirveä Hospodar ja Nuoren Don Juanin urotyöt tarttui pokkarina matkaani jostain kirja-alesta alkuvuonna. Tuntematta tapausta sen tarkempaa ennalta, odotin tekstiltä jotain apollinairemaisempaa, jotain symbolistisempaa, mutta sainkin romaanin täydeltä niin huvittavaa ja kutkuttavan osuvaa pornoparodiaa, että hihittelin pariinkin otteeseen ääneen tarinan edetessä. Sinänsä tapahtumat ovat pääosin kerrassaan kamalia, mutta luettuani vasta niin O:n tarinaa kuin de Sadenkin teoksia, uskon nähneeni Apollinairen ilkikurisuuden oikeassa valossa.

Mutta se on kumma, kuinka eteväkin kirjoittaja äärimmäisiä seksiseikkailuja kuvatessaan kadottaa minun mielestäni oman tyylinsä, ominaiset sanansa ja sujuvimmat ilmaisunsa. Jäin filosofoimaan, onko pornosanasto jotenkin niin rajallista, että ylenmääräinen luovuus asioista kirjoittaessa muuttaisikin tekstin väkinäiseksi.

Joseph Conradin Pimeyden sydän on myös päätynyt jostain pokkarikorista kirjahyllyyni. Teos meni täysin yli ymmärrykseni: niin raskasta kieltä, niin monisanaisia kuvauksia, niin henkilöt etäisiksi jättävää dialogia. Ilman takakannen kuvausta tuskin tietäisin, mitä aihetta tai teemaa romaani, jossa onnekseni oli vain 160 sivua, loppujen lopuksi edes käsitteli.

Teos mennee poistoon, kunhan seuraavan kerran kirjahyllyäni tyhjennän. Jos joku haluaa sen itselleen, toiveen ja osoitteen voi laittaa profiilistani löytyvään sähköpostiosoitteeseen.

Jack Londonin Susikoira on jo hyvät viitisen vuotta kärsivällisesti odottanut, että tarttuisin siihen. Muistan lapsena lukeneeni Londonia hyvällä halulla, mutta kenties juuri siksi, että viihdyin erämaiden petojen kanssa mielikuvituksissani niin hyvin, epäröin nyt aikuisena ottaa riskiä pilata nuo hyvät lukumuistot. Londonin kynästähän syntyy paikoin melko kankeaa kieltä, ajatukset ja arvot ovat osoittelevia, eikä ihmiskuvaus ole aina täysin vakuuttavaa.

En kuitenkaan muistanut Londonin vahvuuksia. Pikku-Alccis jossain sisälläni hyrisi tyytyväisenä minun ihastellessani sitä tarkkanäköisyyttä ja asiantuntemusta, jolla susien käyttäytymistä teoksessa on kuvattu. Tapahtumaympäristöjen kuvaus oli niin uskottavaa, että saalistin, tappelin, kuritin ja elin yhdessä White Fangin kanssa - joka siis teoksen alkuperäisnimenä on suomennostaan paljon parempi.

Audrey Niffeneggerin, on siinä sukunimellä naista räiskäisty, Aikamatkustajan vaimo oli ehdoton suosikkini kesälomalukemistossani. Luonnollisestikin aika teemana kiehtoo minua, mutta pelkästään se ei selitä innostustani. Minusta aikamatkustamisen ongelmia ja periaatteita oli kerronnassa avattu juuri sen verran, että se näyttäytyi lukijalle todellisena. Lisäksi vakuuttavuutta jotenkin lisäsi se, että turha alleviivaaminen ja loppuunviety analysoiminen puuttui täysin. En nimittäin tiedä juuri mitään nolompaa kuin kertojan, joka ei itsekään usko asiaansa ja vetää yliselittäessään teoksen henkilökaartinkin lokaan.

Aika näyttäytyy teoksessa myös olemisen horisonttina, määräävänä tekijänä päähenkilöiden parisuhteessa, säälimättömänä luonnonvoimana, jonka vaikutuksille aikamatkustaja on geenimuutostensa vuoksi altistunut. Sehän tietenkin eksistentialissävytteisenä kutkutteli aivojeni mielihyvänappuloita. Olin lukiessani taipuvainen yhdistämään scifi-vaikutelmia ja lisämerkityksiä tarinaan, vaikkei teos itsessään mitään viitteitä tällaisella (yli)tulkinnalle antanutkaan: minua kuitenkin jäi vaivaamaan, olikohan kyseessä mutaatio, joka ihmislajille olisi evoluution lisäämänä ja lajinsäilymisen kannalta jostain syystä elinehto.

Joku kanssablogisti, vaikken nyt juuri muistakaan kuka, kehui myös lukukokemustaan, muttei pitänyt loppuratkaisusta. Minusta sekin oli hyvä, sillä tietynlaisessa helpon oloisessa onnellisuudessaankaan se ei kääntynyt tahmaromanttiseksi. Päinvastoin: viimeistään kuolemassa me kaikki kohtaamme itsemme ja menneisyytemme.

maanantai 7. heinäkuuta 2008

Lukuvauhti kiihtyy

Menneen viikonlopun aikana lueskelin

Katy Gardnerin Estherin ja Gemman, joka on kelpo viihdepokkari sateisen kesäpäivän täytteeksi. Niin tarina, kieli, käännös kuin henkilötkin ovat kaikin puolin keskivertoja, sangen suorasukaisia ja yllätyksettömiä, mutta Intia miljöönä ja traveller-filosofian pureskelu kiehtoivat minua sen kolmensadan sivun ajan siinä määrin, ettei minulla ole poikkipuolistakaan sanaa sanottavana.

Opettaja-ajoilta hyllyyni on jäänyt ale-korista pelastettu Stephenie Meyerin kirjoittama nuortenkirja Houkutus. Olen epäröinyt tarttua siihen läpilukumielessä, koska vampyyriromantiikassa on minun vampyyri-innostuksestanikin huolimatta hiukan liikaa, se romantiikka nimittäin. En tiedä juuri mitään karmaisevampaa kuin tyttökirjojen suoraselkäiset ja imelät romantiikkakuvaukset. Houkutus eteni kuitenkin tarinana sen verran jouhevasti, että kiinnostuin lopulta, kuinka se päättyy, ja näin sain teoksen kahlattua alusta loppuun. Tosin minun turmeltunut mieleni taisi loihtia merkityksiä, joita kirjailija ei ollut tarkoittanut tekstiinsä upottaa, mutta kukaanhan ei koskaan saa tietää minun tulkintaani päähenkilöistä ja heidän intentioistaan.

Kolmas ahmimani opus oli joululahjaksi saamani Christian Jacqin Hieroglyfien arvoitus. En ole koskaan pitänyt Jacqin kirjoitustyylistä, vaikken osaakaan nimetä, mikä siinä minua kiusaa. Jos kirjoittaa niinkin mielenkiintoisesta aiheesta kuin muinainen Egypti, minun mielenkiintoani on vaikea harhauttaa, mutta kerta toisensa jälkeen Jacq siinä onnistuu. Niin kävi nytkin. Huomasin lukiessani eksyväni jatkuvasti aiheesta tulleen tv-dokumentin kuviin, eikä Champollionin elämäntarina kiehtonut minua siinä määrin kuin jonkun toisen kertomana olisi kiehtonut. Selailin romaanin loppuun vain sinne tänne pysähtyen, mutta yritän siihen vielä joskus tarttua siihen vähemmän epäluuloisin mielin.

Lopulta minut valtasi pakottava tarve nauttia heikkolaatuisten tai enintäänkin keskivertojen alkupalojen jälkeen tukeva illallinen. Tartuin tyytyväisenä Ovidiuksen Rakastamisen taitoon ja hykertelin itseni uneen.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2008

Choukri, Mohamed: Paljas leipä

Jostain syystä, en enää muista miksi tai miten, hyllyssäni on kymmenen vuotta sitten julkaistu Paljas leipä. Teos on marokkolaisen kirjailijan kertomus omasta elämästään, ja takakannen tekstin mukaan yhä kielletty hänen kotimaassaan. Tarina etenee minäkertojan äänen ja vuoropuheluiden voimin, muistot ovat satunnaisia pätkiä, kuitenkin enimmäkseen kronologisesti esitettynä. Kieli ei juurikaan kuvaa, vaan pikemminkin kertoo, eikä sitä voi sanoa kauniiksi. Ehken jaksaisi lukea kaikkia 220 sivua ellei esipuheessa selitettäisi Choukrin oppineen lukemaan vasta 20-vuotiaana. Se on ikään kuin riittävä syy antaa kertomukselle tilaa vielä yhden sivun verran, ja vielä yhden.

Ihmiset, tapahtumat ja olosuhteet ovat karuja: Lapset oksentavat limarihmoja nälissään. Isä pieksee hengen niistä lapsistaan, jotka ovat säästyneet aliravitsemuksen aiheuttamalta hitaalta kuolemalta. Vanhat ulkomaalaissedät maksavat mitättömiä summia pikkupojille saadakseen himonsa tyydytettyä. Pikkupojat raiskaavat kanoja kostaakseen kokemansa.

Paskaa, visvaa, verta ja alennustilaa valuu sivu sivulta, eikä se kertojan elämän edetessä tavoita enää minun tunteitani. Ajatuksellisesti en löydä haasteita, enkä koe edes kohtaavani ketään todellista ihmistä näiden teoiksi kärjistettyjen henkilöhahmojen jatkaessa tiastelujaan. Jään pohtimaan, kenelle teos loppujen lopuksi on edes kirjoitettu, ja olenko minä hyvinvoivana joko täysin sen tarinan ulottumattomissa tai järki-ihmisenä sen sanoman jo kuullut monesti ennenkin. Epäilinkö minä koskaan, ettei ihminen ääriolosuhteissa kykenisi äärimmäisiin tekoihin, tunteisiin ja valintoihin? Kuvittelinko, ettei maailmassa olisi enää kauheuksia, tyydyttämättömiä perustarpeita, pelastavia kohtaamisia ja voimatonta välinpitämättömyyttä? En hetkeäkään.

Siltikin sallin tämän elämäntarinan, jonka todenmukaisuutta epäilen pyytettömän kuuloisesta kertojanäänestä huolimatta, jäädä kirjahyllyyni. Ehkä minä joskus vielä ymmärrään - en sitä, miksi tämä tarina on pitänyt kertoa, vaan sitä, miksi se on sekä kiitetty, käännetty että kohuttu.

lauantai 5. huhtikuuta 2008

Kalevala

Minulla on hyllyssäni kaksi Kalevalaa, vaikka olisin voinut vannoa niitä olevan kolme. Ensimmäinen on komeakantinen painos, johon tartun muutaman kerran vuodessa. Luen sen toisinaan kannesta kanteen, toisinaan etsin jotain tiettyä kohtaa, useimmiten tartun siihen kuin novelliin ja luen yhden tarinan mielialani mukaan. Sen hahmot ovat tutun turvallisia, mutta silti he herättävät minussa kerta toisensa jälkeen samat tunteet: heidän järjettömät tekonsa saavat minut vimmastumaan, surulliset kohtalot painavat mieltäni ja uroteot tai viisaus vaikuttavat. Joskus pohdiskelen, mikä on kristinuskon vaikutusta, mikä Lönnrotin lisäilemää. Useimmiten kuitenkin haen runojen poljentaa ja otan yhteyttä menneisiin.

Toinen Kalevalani on Suomen Lasten Kalevala, joka kertoo tarinat nykykielisemmin ja pääasiassa runomitan kadottaen. Siinä on kuitenkin kauniita Surojeginin kuvia, ja lainauksia alkuperäistekstistä. En voi sitä selaillessani olla miettimättä, olisinko jo lapsena innostunut teoksesta enemmän, jos sellaisen painoksen olisin käsiini saanut. Muistelen nimittäin edelleenkin kauhulla niitä alakoulussa pakkolukemiani, kuluneisiin kansiin piilotettuja säkeitä, joista joka toinen sana oli selitetty sanaviitteenä. Pistää vieläkin vihaksi, että lapsia opetettiin analyseeraamaan jokainen säe, opettelemaan ulkoa jokainen vanhahtava tai vierasmerkityksinen sana sen sijaan, että olisi vapautettu runojen rytmikäs kauneus, ikiaikainen sanojen voima ja hurjat tarinat. Ehkä minä siis hyvitykseksi noista ikävistä muistoista hankin sisäiselle lapselleni sen Kalevalan, jota itse olisin halunnut alle kymmenvuotiaana lukea.

Se kolmas kappale, jota en etsinnöistäni huolimatta löydä, on englanninkielinen. Olen melko varma, että minulla sellainen on ollut, mutta kenties olen antanut sen ystävälle tai hukannut sen jonnekin lukuisissa muutoissa. On mahdollista sekin, etten sitä koskaan ole hankkinut, vaikka muistankin elävästi sitä monet kerrat hypistelleeni. Täytyypä seuraavalla ulkomaanreissulla kartoittaa, löytyisikö kansalliseepostamme matkakohteesta englanniksi - erityisen kiinnostavaa olisi lukea alkusanat, joilla lukija tunnelmaan viritetään. Pahoin kuitenkin pelkään, ettei aistivoimainenkaan vierasmaalainen lukija voi tuta sitä ylpeyttä, jota minä tunnen matustellessani ääneen rivejä, joita minun esi-isäni ovat vuosisatoja laulaneet.

En tiedä, onko muistoni totta vai olenko sen jälkikäteen luonut. Luulen isäni mummon minulta kuitenkin joskus muinoin kipua loitsineen kaupunkikaksiossaan viidesviidettä runolla. Toimivuudesta en sano mitään, mutta vaikuttavuudesta annan irtopisteitä kuitenkin:


"Ota kivut kippasehen,

vaivat vaskivakkasehen,

kivut tuonne vieäksesi,

vammat vaivutellaksesi

keskelle Kipumäkeä,

Kipuvuoren kukkulata!

Siellä keittäös kipuja
300 pikkuisessa kattilassa,

yhen sormen mentävässä,

peukalon mahuttavassa!



"Kivi on keskellä mäkeä,

reikä keskellä kiveä,

jok' on väätty vääntiällä,

puhkaistu purasimella:

siihen kivut kiskotahan,

pahat vammat vallatahan,

tuskat tuimat tungetahan,
310 pakkopäivät painetahan

öin yrittämättömiksi,

päivin pääsemättömiksi."




tiistai 1. huhtikuuta 2008

Oxford Advanced Learner's Dictionary

Vuonna 1999 päätin hankkia itselleni kunnollisen englannin sanakirjan. Kauan eri kustantajien versioita kirjakaupassa selailtuani päädyin vaikuttavan tiiliskiven ääreen. Muistin hipelöineeni ennenkin sen leveää selkää ja kyljestään tummennettuja sivuja: siinä oli oikea Tietokirja. Lähdin kotiini muutamaa kymmentä markkaa (mikä oli iso raha tuolloin) köyhempänä ja 90 000 sanankäyttöesimerkkiä rikkaampana, kassissani siis Oxford Advanced Learner's Dictionary.

Opiskeluaikoina täytin eniten käyttämäni aukeamat post it -lapuilla, jotka nyt vilkkuvat nuhjaantuneina sivujen välistä. Tuossa merkittyjen joukossa on kielioppisivuja, keskeisten teemojen sanakokoelmia ja mielenkiintoisia kuvitettuja sanalistoja. Opuksen parissa onkin vierähtänyt monia lukuhetkiä ainoatakaan sanaa etsimättä, silkasta sanojen kauneudesta ja kielenkäytön veikeydestä nautiskellen.

Sanakirja on kuitenkin niin mainio apu osuvampaa oikeakielisyyttä ja tarkempaa ilmaisua metsästäessä, että olen vienyt sen joskus töihinkin. Kauaa en kuitenkaan malttanut sitä vieraassa hyllyssä seisottaa, vaan toin sen pian kotiin muiden rakkaiden aarteitteni viereen. Ja olen minä tätä täydellisen työkalun ja englantiuteliaisuuden tyydyttäjän ilosanomaa levittänyt melkoisesti kanssaihmisillenikin: ainakin kolme abiturienttia on saanut minulta jo oman kappaleensa kumppaniksi jatko-opinnoilleen.


keskiviikko 26. maaliskuuta 2008

Kundera, Milan: Olemisen sietämätön keveys

Olen viime viikonlopusta lähtien miettinyt, mikä on se kirjahyllyni kirja, joka ansaitsee tulla mainituksi ja esitellyksi ensimmäisenä. Jahkailin kauneimman, vanhimman, rakkaimman, luetuimman ja erikoisimman välillä, mutta tänään hyllyä järjestellessäni se, Nesnesitelná Lehkost Bytí, tipahti kaikkea muuta kuin keveästi varpailleni.

"Ihminen syyttäköön itseään, ellei hän näe arkielämän yhteensattumia! Omaa sokeuttaan hän riistää silloin elämältään kauneuden ulottuvuuden."

En enää muista, mistä teoksen olen hankkinut, mutta olen kirjoittanut sen kansilehteen koko nimeni sekä vuosiluvun -96. Väitän, että olen ollut tuohon mennessä jo viitisen vuotta suopeasti kallellaan Kunderan kirjoitustyyliin, mutta oman painokseni, siis kyseisen kirjan, olen saanut hankittua myöhemmin, myöhemmin, myöhemmin, syntymäpäivärahoilla tai vähän aikaa säästettyäni. En tiedä enää sitäkään, miten Kunderaan tutustuin. Ehkä Olemisen sietämätön keveys on kuuluisana teoksena ollut kirjastossa näyttävästi esillä ja sieltä sattunut vakikävijän käteen.

Ensimmäisen luvun ensimmäisellä sivulla on lyijykynällä tekemäni merkintä: Miten on mahdollista tuomita jotain ohimenevää? Miten ihastunut olen - ja olinkaan - Kunderan tapaan yhdistää filosofiaa, heti alussa siis ikuista paluuta, kaunokirjallisuuteen. Kuinka kauniisti hän saakaan sommiteltua säveliä sanojen lomaan. Miten hän vaatii lukijaltaan ajatustyötä, kyseenalaistamista ja eläytymistä. Minä olen tainnut aina pitää siitä, ettei minua päästetä vähällä.

Graduaikoinani käsite αλήθεια sai minut hurmioituneeseen vimmaan. Minun pienestä subjektiivisesta maailmastani käsin oli huikeaa, että arvostamani ajattelijat Platonista Heideggeriin ovat tulkinneet totuutta tavalla, jonka minä tunnistan kokemuksissani ja ajattelussani. Kundera saattoi ja johdatti kokemuksellaan ja tarinankertojan juonikkuudellaan minut jo tuolloin ensimmäistä kertaa Olemisen sietämätöntä keveyttä lukiessani tunnistamaan oman ominaisuuteni, jota edelleenkin pidän arvokkaimpana hyveenäni: olen totuuden etsijä ja siis kauneuden rakastaja. Eksistentialismi iski vasta paljon myöhemmin antaen perusteen taipumukselleni kategorisoida.

Niin, jos joku odotti minäilyn asemesta kirjaesittelyä, pikainen versio löytyy täältä. Kansikin on sama kuin minun kappaleessani.



lauantai 22. maaliskuuta 2008

Alku

Harrastettuani yli vuoden verran onnelliseksi tekeviä päättömyyksiä blogissani, päätin tänään alkaa päämäärätietoisesti siirtää kirja- ja levyhyllyjeni sisältöä Blogistaniaan. Julkaisutahti ja nimikkeiden esittelytapa ovat vielä arvoitus, sillä ensisijaisesti pidän tätäkin blogia itselleni edeten mielihyvän voimalla vailla suuria suunnitelmia tai julkaisupaineita. Kommentit ovat silti tervetulleita, lukijat toivottuja.

IKEA:n Billy-kirjahylly on teosten fyysinen paikka.
Kolmas kaksimetrinen hylly hankitaan piakkoin,
mikäli harmaata tai siihen sopivaa väriä on saatavana.